Instagram Travel Thursday: Uuden vuoden lupauksia

Vuosi sitten tein kolme uuden vuoden lupausta:

  1. Aion käydä vuoden 2014 aikana vähintään kolmessa maassa.
  2. Aion harrastaa vähintään viittä uutta urheilulajia, tai kokeilla vähintään viittä uutta ohjattua tuntia kuntosalilla.
  3. Valmistua yliopistosta.

Jokaisen näistä lupauksista pidin. Matkustin yhteensä kuudessa maassa, niistä jokainen uusia. Harrastin omien laskujeni mukaan 8 uutta lajia tai kokeilin erilaista ohjattua tuntia. Ja valmistuin yliopistosta!

Tänä vuonna en tehnyt lupauksia, mutta asetin tavoitteita. Aion vierailla vähintään yhdessä uudessa maassa ja liikkua säännöllisesti. Lisäksi tavoitteena on herättää tämän blogin henkiin. Saa nähdä miten kauan voimat riittävät jos töissä jatkuu samanlainen hässäkkä kuin viime vuonna. (Pomoni muuten oli luvannut tehdä ensi vuonna vähemmän töitä, kuulostaa hyvältä!)

Tärkeimmän lupauksen, ja sen jonka yritän pitää jatkossakin tein kuitenkin jo heinäkuussa. Lupauksen annoin Bosnia ja Herzegovinan Mostarissa parikymppiselle jenkkipojalle. Vietin hänen seurassaan yhden aamupäivän ja muistona tuosta päivästä on yksi valokuva ja tämä annettu lupaus. Olen aika varma, että tyypin nimi oli Alex tai Max. Ainakin olen (aika) varmaa siitä, että nimessä oli x-kirjain.

Tuo kyseinen aamu alkoi kuten moni muukin hostellissa viettämäni. Heräsin dormissa siihen, että joku muukin oli jo hereillä. Raahauduin kadun toiselle puolen hostellin sisäpihalle kahvin toivossa ja seurailin samalla kun hostellin omistaja koetti kerätä päivän retkelle lähtijöitä kasaan. Retkeilijöiden lopulta poistuttua meitä jäi sisäpihalle kolme henkeä. Totesimme olevamme kahvin tarpeessa, joten yhdistimme voimamme ja lähdimme etsimään aamiaista. Järkevän hintaista aamiaista etsiessämme päädyimme juttelimme siitä, mistä kolme toisilleen tuntematonta reissaajaa yleensäkin keskustelee. Mistä olimme tulossa. Minne menossa. Kauanko reissaisimme ja miten olimme päätyneet Mostariin.

Meillä kaikilla kolmella oli hyvin erilainen tarina kerrottavanamme ja niitä jakaessamme aamiainenkin unohtui ja vain kiertelimme ympäri kaupunkia. Itsehän olin reissussa vain lyhyen aikaa ja Mostar oli toinen niistä paikoista joissa olin tiennyt käyväni ja josta olin varannut majoituksen jo etukäteen. Tästä eteenpäin reitti olisi tuntematon. Australialais-malesialainen Lilli taas oli myynyt omaisuutensa, sanonut hyvästit perheelleen ja lähtenyt tutkimaan maailmaa. Neljän kuukauden aikana hän oli muiden muassa vahingossa tavannut itsensä Dalai Laman ja ollut Länsirannalla viimeisimmän Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin alkaessa.

Tässä kohdin on pakko tunnustaa etten muista tämän Alex/Maxin tarinaa läheskään yhtä hyvin. En muista miksi hän Euroopassa oli, mutta sen muistan että hän oli päätynyt Balkanille kaikenlaisten outojen ja hassujen sattumusten kautta. Kaikille noille sattumuksille oli yhteistä se, että joku oli hostellilla/junassa/bussissa/ties missä ehdottanut hänelle jotakin yhteistä tekemistä ja hän oli vastannut ”kyllä.”

Me Lillin kanssa kuuntelimme tarinoita ja olimme välillä järkyttyneitäkin hänen uskaliaisuudestaan. Toisaalta kuuntelimme niitä myös kateellisina ja jossakin vaiheessa totesimme, ettei kummassakaan meistä olisi ikinä samanlaista rohkeutta. Keskustelut matkustamisesta jatkuivat koko aamupäivän, samalla kun muiden muassa näimme nuoren pojan hyppäävän alas Mostarin kuuluisalta sillalta ja kävimme aamiaisen sijaan hienossa ravintolassa syömässä maailman isoimmat pitsat.

Lopulta oli kuitenkin aika erota, jenkkiystävämme bussi oli lähdössä ja me lupasimme vielä tulla saattamaan hänet asemalle. Asemalla tuo meitä molempia päätä pidempi nuori mies piti meille itseään kymmenen vuotta vanhemmille ja huomattavasti enemmän maailmaa kolunneille vielä pienen puhuttelun. Sen sisältö oli se, ettemme kumpikaan varmasti edes tajua miten rohkeita olemme. Mutta hänen mielestään meidän pitäisi olla vielä rohkeampia. Meidän pitäisi uskaltaa useammin sanoa ”kyllä” erilaisille ideoille ja ihmisille. Meidän ei pitäisi olla niin kyynisiä maailman edessä vaan luottaa ihmisiin ja heidän hyvyyteensä.

Viimeisten halausten jälkeen tämä muutaman tunnin kanssamme viettänyt poika kääntyi vielä bussin rappusilta ja vannotti meitä lupaamaan, että sanoisimme useammin ”kyllä.” Lupasimme tämän ja jäimme heiluttamaan bussin perään.

Sen jälkeen päädyimme Lillin kanssa matkustamaan yhdessä Sarajevoon, ja tekemään erinäisiä molempien luonteita vastaan sotivia päätöksiä. Näiden jenkkiystävämme innoittamien päätösten jälkeen Lilli jatkoi matkaansa Romanian metsiin Rainbow-tapaamiseen ja itse jatkoin Montenegron pohjoisosiin sovittuani ensin treffit samaisen maan rannikolle muutamaa päivää myöhemmäksi. Lupasimme myös toisillemme, että suostuisimme useammin hullultakin tuntuviin ideoihin ja yrittäisimme olla rohkeampia.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday-kampanjaa. Lisää tietoa aiheesta löydät täältä ja instagramissa kampanjaa voi seurata hashtagilla #igtravelthursday. Minut löydät instagramista nimimerkillä @joh_hyy.

Mainokset

10 Comments Lisää omasi

  1. Siinäpä näkökulma! Kiltit suomalaiset kun useammin ovat sen tarpeessa, että opettelevat sanomaan ei.

    Tykkää

    1. Johanna sanoo:

      Juu, tuo antoi kyllä ajattelemisen aihetta. Varmaan arjessa se ei-sana pitäisi sanoa useammin, mutta muuten kun oppisi opemaan rohkeampi ja heittäytymään mukaan kaikkeen uuteen ja erilaiseen.

      Tykkää

  2. Ihan paras tarina! Vaikka vähän huvittaakin joidenkin jenkkien itsevarmat paasaukset, niin tämä AlexMax oli selvästi kartalla tässä asiassa.

    Tykkää

    1. Johanna sanoo:

      Kyllä, harvinaisen fiksu nuori mies! Toisaalta hyvinkin tyypillinen jenkki, mutta kuitenkin ilman sitä jenkeille tyypillistä maailman omistaja-asennetta ja sen mukanaan itsevarmuutta. :)

      Tykkää

  3. Olipas mukava tarina! Ja hyvä neuvo elämään :)

    Tykkää

    1. Johanna sanoo:

      Kiitos! :) Tuota neuvoa olen sen saatuani yrittänyt noudattaa, mutta vielä on opettelemista.

      Tykkää

  4. Kiva tarina – ja kivoja kuvia Mostarista. Mekin kävimme siellä jokunen vuosi sitten ja siellä oli kyllä monta kohtaa, jotka olivat kivan kuvauksellisia!

    Tykkää

    1. Johanna sanoo:

      Mostar tosiaan oli kuvauksellinen paikka, mutta päivisin harmittavan täynnä päiväretkeläisiä. Onneksi olin saanut vinkin, että iltaisin seitsemän jälkeen ja aamulla ennen kymmentä on hiljaisempaa ja valokuviakin sai otettua rauhassa.

      Tykkää

  5. Upea postaus…! Ystäväni fillaroi samaa kyllä-periaatetta käyttäen Norjan länsirannikolla viime kesänä ja päätyi odottamattomin paikkoihin ja tapasi upeita ihmisiä sen vuoksi, tuon voisi kyllä itsekin ottaa tavoitteeksi. Vaikka mitä tulee erilaisiin projekteihin, olen kyllä vannonut että opin sanomaan myös ”ei”, sillä päädyn aina yötämyöden tekemään hommia työn ohella….. :) Ei muuta kuin hyvää uutta vuotta ja onnea tämän vuoden tavoitteille!

    Tykkää

    1. Johanna sanoo:

      Juu, työ-/arkielämässä tuo ei-sanakin pitäisi ensin opetella ennenkuin muita sanoja ryhtyisi käyttämään. Mutta olen ryhtynyt viljelemään tuota kyllä-sanaa juurikin samanlaisiin tilanteisiin kuin ystäväsi. Tähän mennessä olen myös päässyt tutustumaan hienoihin ihmisiin ja toivottavasti erilaisia uusia kokemuksia kertyy lisää taas tänä vuonna. Hyvää uutta vuotta! :)

      Tykkää

Sano jotain, jooko...

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s